A j a t t e l e v a s i l m ä

Mitä luulet - miksi liikkeen (ja tila-aistimuksen) merkitystä näköhavainnolle on kenties aliarvioitu? Huomaatko lukemassasi tai muualla esimerkkejä, joissa liikkeen merkitystä ei edelleenkään oteta huomioon tai voitaisiin huomioida enemmän? Heräsikö sinulle oivalluksia, ideoita tai muuttuivatko käsityksesi liikkeen ja tilan merkityksestä havainnolle? Tai... muotoilulle?

Psykologi James J. Givosin mukaan visuaalinen maailmamme ei koskaan ole liikkumaton ja litteä, vaan se koostuun erilaisista fyysisistä pinnoista, struktuureista ja tekstuureista. Tästä johtuen monet havaintotieteelliset kokeet ovat yhä edelleenkin luonnottomia, koska ne toteutetaan laboratorio-olosuhteissa. Ajatellaankin, että aivoihimme on evoluution myötä kehittynyt  erilaisia, jatkuvasti havaintoja muokkaavia mekanismeja, jotka jäsentävät meille visuaaliset havaintomme. Silmämme ovat alituisessa liikkeessä, ja verkkokalvoillemme ei koskaan piirry mitään staattista kuvaa, vaan näköärsykkeiden virta on jatkuva ja alati muuttuva.

Millä tavoilla kokonainen näköhavainto eroaa verkkokalvolle heijastuvasta kuvasta? 

Havainnoimme ympäröivää maailmaamme jatkuvana kuvavirtana. Näköhavaintomme  muuttuu jatkuvasti, se ei ole koskaan stabiilissa tilassa. Näkökenttämme on kuitenkin rajallinen ja vasta aivomme työstävät havainnon kolmiulottaiseksi. Vaikka emme näe taaksemme, tiedämme mitä selkämme takana on. Aivojemme prosessit ovat siis merkittävässä roolissa, kun jäsennämme havaintojamme tilasta.

Mitä kaikkia erilaisia keinoja on silmällä mukautua suuriin valoisuuseroihin ja miksi näitä mekanismeja kutsutaan?

Kyetäkseen mukautumaan valtaviin valoisuuseroihin silmät ja avoit käyttävät useita rinnakkaisia mekanismeja, joita kutsutaan mukautumiseksi eli adaptaatioksi. Valoisassa iiris supistuu ja hämärässä iiris avautuu muuttaen pupillin kokoa, jotta valoa pääsisi myös silmänpohjan ulommalle alueelle, jolloin kuvan terävyys kuitenkin heikkenee. Lopusta mukautumisesta huolehtivat 4 lisämekanismia: kahdenlaiset reseptorit eli tappi ja sauvasolut, fotopigmentin valkaistuminen, reseptorien adaptaatiot ja ylempien solujen adaptaatio. Sauvasolujen valoherkkyys pimeässä on n. 500 kertainen suhteessa tappisoluihin. Pimeäadaptaation lopussa silmän valoherkkyys onkin 100 000 tuhatta kertaa suurempi kuin päivänvalossa. Fotopigmentin valkaistumisessa silmä mukautuu kirkkaaseen valaistukseen. Tilanne on käänteinen pimeässä, jolloin molekyylit eheytyvät ja niiden absortiokyky palautuu. 

Miten pimeänäkömme eroaa päivänäöstä ja miksi? Onko sinulla kiinnostavia omakohtaisia kokemuksia päivä- ja pimeänäön vaihtelusta?

Siirryttäessä valoisasta hämärään näköjärjestelmämme toiminta muuttuu päivänäöstä pimeänäköön. Täydellinen adaptoituminen pimeään vie noin tunnin. Näköjärjestelmä uhraa väri-informaation, jotta valoisuusinformaatio auttaisi meitä hahmottamaan tilan ja esineet. Havaitsemme myös liikkeen hitaammin ja resoluutio pienenee, jolloin havaintomme muuttuu rakeisemmaksi. 

Kuvat: Pinterest

Tehty yhdessä Jenni Pirkolan kanssa.